Kello on 17 minuuttia yli puolenyön. Tämä on nyt neljäs yö peräkkäin, kun nukun aivan liian vähän. Mutta minusta nyt on silti tärkeämpää kirjoittaa kuin nukkua. Minua itkettää. Aiemmin päivällä on sattunut kamalaa. Mutta en minä sitä itke. Minua itkettää, koska olen taas ymmärtänyt, kuinka heikko ja haavoittuva ihmiselämä on, enkä silti kerro koskaan tärkeille ihmisilleni, että rakastan heitä. Hetkeä ennen kuin aloin kirjoittaa, sanoin jokaiselle tärkeälle ihmiselleni yksin ääneen omassa sängyssäni

Mä rakastan sua...

Ja jokaisen nimen jälkeen itkin. Voi kun sanoisin näin heille myös oikeasti. Jo seuraavassa hetkessä se voi olla myöhäistä. En halua edes ajatella tuskan määrää silloin, jos en koskaan sanonut sitä heille ääneen

Mä rakastan sua...

Pian tämä kaikki kuitenkin unohtuu, enkä koskaan sano.