Istuin eilen luennolla ja odotin, että ruokatunti alkaisi. Mietin, pitääkö minun mennä muiden opiskelijoiden kanssa syömään samaan pöytään. Pidetäänkö minua töykeänä ja epäsosiaalisena kummajaisena, jos valitsen paikan, jossa saan olla ihan omassa seurassani? Oletin, että kaikki luennon opiskelijat menevät samaan pöytään tai edes lähekkäin toisiaan, koska meitä ei ollut kovin montaa.

Päätin ratkaista ongelman siten, että hakeudun ruokajonoon ensimmäiseksi, jolloin seuraava tulija saa valita, istuuko kanssani samaan pöytään. En ehtinyt ensimmäiseksi, mutta minua nopeammat olivat jo ratkaisseet ongelman: jokainen minua edeltänyt oli etsinyt itselleen oman pöydän. Tämä oli mahdollista, kun lauantaisessa opiskelijaruokalassa ei ollut juuri ruuhkaa. Hetken aikaa herkuttelin ajatuksella, että sotken kuvion ja säikäytän jonkun pahasti tunkeutumalla samaan pöytään. Lopulta päätin kuitenkin toimia aivan kuten muutkin ja vetäytyä yksin omaan pöytääni mahdollisimman näkymättömäksi seinän viereen.

Hykertelin itsekseni, kun seurasin minun jälkeeni tulleita. Yksikään heistä ei mennyt toisen, vieraan opiskelijan kanssa samaan pöytään. Eivät edes ne, joista oli luennoilla syntynyt käsitys, että he ovat innokkaita tutustumaan uusiin ihmisiin.

Hetkeksi harhauduin uskomaan, että suomalaiset ovat kiinnostuneita toisistaan ja toisiinsa tutustumisesta. Mutta ei. Suomalaiselle riittää seuraksi oma itsensä ja ne ihmispiirit, joihin hänet on joko pakotettu tutustumaan tai joihin hän on sattumien kautta ajautunut. Suomalainen on kaksivuotias lapsi, joka rakentaa hiekkalinnaansa hiekkalaatikolla, mutta ei vahingossakaan huomaa vieressä leikkivää lasta.