Minun kesäelämäni ei ole alkanut ihan niin kuin piti. Ehkä minulla oli liian suuret odotukset, vaikka nykyinen kämppäkaverini niistä varoittikin. Että ei saa odottaa liikoja, vaan pitää ottaa vastaan se, mitä tulee, ja silloin yllättyy iloisesti ja saa enemmän.

En todellakaan ollut suunnitellut, että ensimmäisen viikon jälkeen itken äidille puhelimessa ahdistustani. Ahdistusta, että työnkuvani ei olekaan sellainen kuin millaiseksi olin sen kuvitellut, ahdistusta tehottomuudesta ja ahdistusta yksinäisyydestä. En todellakaan ollut suunnitellut itkeväni tällaisia äidille ensimmäisen viikon jälkeen. Itse asiassa päätin jo, että vaikka tuntuu pahalta, en kerro äidille siitä mitään, vaan sanon, että kaikki on hyvin. Osittain siksi, että en halua turhaan huolestuttaa, osittain siksi, että en halua myöntää, että ei suunnitelmani ja unelmani ollutkaan täydellinen. Ei ole ainaista täydellisyyttä tavoittelevan suorittajan elämä helppoa... Mutta oli kyllä helpottavaa myöntää, että kaikki ei ole hyvin. Äiti on kuitenkin äiti, ja hyvin hän suhtautui siihen, mitä itkin ja kerroin.

Osittain ahdistus syntyy juuri siitä, että olen täydellisyyttä tavoitteleva suorittaja. Osittain perfektionismini, osittain temperamentini takia olen hidas. Suurimmassa osassa työnkuvastani pitäisi olla nopea ja tehokas. Voitte vain kuvitella, kuinka suuri ahdistus syntyy, kun täydellisyyttä tavoitteleva suorittaja huomaa, ettei kykene saavuttamaan tavoitteita varsin helpossa työtehtävässä.

Osittain ahdistus syntyy siitä, että sosiaaliset odotukset ja toiveet eivät kohtaakaan todellisuutta. Työnkuvaani kuuluu paljon enemmän yksinäistä työskentelyä, kuin mitä olin kuvitellut. Minulle olisi todella tärkeää tutustua työkavereihini, mutta tutustuminen on vaikeaa, jos ei juuri edes näe heitä.

Suurelta osin ahdistus syntyy varmasti kaikesta uudesta ja oudosta, missä on pitänyt oppia elämään. Uusi asuinpaikka, joukkoliikenne, uusi työpaikka, uudet ihmiset ja niin edelleen. Vaikka muutos tuntui helpolta, kun en muuttanut yksin, vaan kahden tutun ihmisen kanssa, on muuttaminen silti yksi ihmisen suurimmista stressinaiheuttajista.

Vaikka on ahdistanut ja tuntunut pahalta, olen saanut kokea myös vahvaa johdatusta. Viime sunnuntaina päädyin sattuman kautta tuomasmessuun. Tuntui uskomattoman hyvältä. Messun alkaessa väsytti ja itketti, mutta messun aikana minulle annettiin paljon uusia voimia. Lisää voimia sain tänään, kun luin ensimmäistä kertaa Sussen blogia. Hän on kirjoittanut paljon juuri tehokkuudesta ja kiireestä ja sen suhteesta ihmisarvoon. Hänen ajatuksensa ovat monilta osin juuri samanlaisia, kuin mitä olen itsekin pohtinut. Olen taipuvainen ajattelemaan, että minut määritellään ihmisenä sen mukaan, miten hyvin onnistun ja paljonko saan aikaiseksi. Ei minun ihmisarvoni todellisuudessa ole mitenkään riippuvainen siitä. Olen arvokas ihmisenä itsenäni. Kun vielä oppisin itse uskomaan sen.

Minua on aina kiehtonut Maija Vilkkumaan laulu Kristiina. Kristiina on täydellinen nainen. Hänen kaltaisekseen en halua tulla, mutta silti sitä tavoittelen. Laitan laulun soimaan ja liitän sanat tämän kirjoituksen lopetukseksi.

(Vaikka tämä kirjoitus on ankea, merkkejä paremmasta ja ahdistuksen lievenemisestä on jo havaittavissa. Kyllä tämä tästä. Varmasti.)

Maija Vilkkumaa: Kristiina

Jos haluat mennä niin älä mee
jos syöt älä syö jos on pakko syö pahaa
kun mieli on huono sielu syvenee
näin Kristiina puhuu