Havahduin eilen tosiasiaan, että jotain puuttuu. Ei ollut jokaiseen syksyyn kuuluvaa suunnatonta kaipuuta toisen ihmisen syliin, vaikka aika sille oli paras mahdollinen. Likaisen loskan määrä kaduilla on jotain käsittämätöntä ja kaikki ympärillä näyttää rumalta, vaikka kuinka yrittäisikin katsoa positiivisin silmin. Koin myös uskomattoman kipeää pahaa oloa itselleni täysin vieraiden ihmisten puolesta. Suorastaan säikähdin, kuinka suuren surun empatia voikaan aiheuttaa. En uskalla edes ajatella, kuinka pahalta tuntuu heistä, joita tapahtumat koskettavat suoraan. Tulipahan taas raskas muistutus, että elämää ja omia murheita pitää katsoa oikeasta perspektiivistä. (Minun on pitänyt kirjoittaa akateemisen ruotsin kurssin aiheuttamasta ahdistuksesta, koska ruotsin kielen puhetaitoni eivät ole riittävän korkealla tasolla, mutta taitaa jäädä kirjoittamatta...) Minä todella tarvitsen säännöllisesti tällaisia palautuksia oikeaan perspektiiviin.

Eilen en kuitenkaan ihan todella kaivannut syliin. Säikähdin, kun tajusin sen. Hurjaa.

Hetki sitten asiat palasivat kuitenkin tavanomaisille raiteille, ja nyt ikävä on sitäkin suurempi. Olen melkein huojentunut.