Innostuin eilen kahdesti kalliista kengistä. Ensinnäkin testasin Crocs Mary Janeni ensimmäisen kerran tositilanteessa: olin helteessä monta tuntia häävaateostoksilla ja Crocsit olivat jaloissani. Yleensä shoppauskierroksen jälkeen jalkoja särkee, mutta eilen ei yhtään. Ei harmita, että upotin omasta mielestäni paljon rahaa aitoihin Crocseihini.

Toiseksi ostin tähänastisen elämäni kalleimmat kengät, Eccon avokkaat. Kyseessä oli järkiostos: opiskelijan on järkevää ostaa kengät, jotka eivät ole muodottomat muutaman käyttökerran jälkeen ja joita voi käyttää kymmenen vuotta; ajan kanssa kengät varmasti tuovat hintansa takaisin. Kengät olivat myös jalassa paljon paremmantuntuiset kuin mitkään edullisemmat. Miksi pilaisin juhlapäiväni kipeillä jaloilla, kun voin jalkojen kipeytymisen estää tai ainakin siirtää myöhemmäksi? Aion jatkossakin panostaa laadukkaisiin, kalliimpiin kenkiin.

Tarkoitukseni oli ostaa häihin äärimmäisen tyylikkäät vaatteet. Olin päättänyt välttää sopivan opiskelijahintaisia vaatekauppoja, joissa yleensä asioin, koska arvelin, että todellista tyyliä löytyy ainoastaan hienommista liikkeistä. Lopputulos oli kuitenkin suunnitelmieni vastainen: Vila ja Vero Moda minut sitten jälleen kerran vaatettivat. (No mutta ostin minä Vila-housut sentään kuitenkin Stockmannilta!) Häävaatteeni ovat tyylikkäät, vaikka en niihin liikaa rahaa laittanutkaan. Mistä illuusio tyylin ja hinnan ehdottomasta yhteydestä on syntynyt? Ainut merkitys vaatteiden hinnalla on tietyissä liikkeissä asioidessa: myyjien harjaantunut silmä tunnistaa köyhän opiskelijan, mistä myyjä tekee johtopäätöksen, ettei asiakkaalla ole varaa ostaa liikkeestä mitään, joten häntä on turha palvella.

Kyllä minä silti edelleenkin asetan shopatessani tietyt kassit päällimmäiseksi: näyttäväthän Benettonin, Stockmannin ja Ecco Shopin kassit varsin vaikuttavilta nuoren shoppaajan kädessä. Ja edelleen ostan vaatteeni mieluummin muualta kuin supermarketista. Alistun näiltä osin illuusioon.