Minulla oli eilen illalla kirkkohistorian tentti. Koko eilisen aamupäivän ja osan iltapäivästä opiskelin tenttiasioita jokseenkin epätoivoisesti. Erityisen vaikealta tuntui tenttikirja, joka käsitteli Suomen kirkkohistoriaa.

Jonotimme ystäväni kanssa ruokaa opiskelijaruokalassa, ja samalla minä valitin hänelle kiihkeästi kirjan vaikeudesta. Kerroin, kuinka vaikea kirjaa on omaksua, kun siinä on niin paljon asiaa vaikeasti ja epäselvästi kerrottuna, ja kuinka heikko yleinen historiasivistykseni vaikeuttaa asiaa entisestään. Takanamme jonossa seisoi vanhempi mies, johon en ollut kiinnittänyt huomiota, ennen kuin hän alkoi puhua meille.

Mies kertoi, että hänestä oli hauska kuunnella keskusteluamme, koska hän oli ennen toiminut Suomen historian professorina. Hän kertoi meille, että Suomen historia on suurelta osalta nimenomaan kirkkohistoriaa ja ettei tentissä kukaan yksityiskohtia kysy, vaan että suurten linjojen osaaminen riittää.

Hieman olin nolona. Suomen historian professori kuuntelemassa puheitani juuri silloin, kun valitan kiihkeästi, kuinka vaikea Suomen kirkkohistoriaa on omaksua! Huomasin jonossa edellämme olleen naisen naurahtelevan itsekseen. Enkä yhtään ihmettele. Olisi minuakin naurattanut. Ja hieman myöhemmin naurattikin. Paljon.

Kyllä, Jumalalla on epäilemättä loistava huumorintaju. Tällä kertaa jopa huomasin Hänen vitsinsä. Tentti on kuitenkin aina vain tentti ja Suomen kirkkohistoria vain Suomen kirkkohistoriaa.