Törmäsin kaupungilla sattumalta miespuoliseen kaveriini, jota en ole nähnyt melko pitkään aikaan. Hän huomasi ensin minut ja huusi nimeäni. Käännyin ja huomasin hänet. Hän ojensi kätensä äkisti äijätervehdykseen (siis sillä tavalla kuin miehet tuttavallisesti toisiaan tervehtivät, vähän kuin kättely, mutta kädet menevät ristiin, tiedättekö, ymmärrättekö?). Minun olisi pitänyt osata reagoida asiaan yhtä nopeasti ja ojentaa myös käteni samanlaiseen tervehdykseen, mutta häkellyin ja ojensin käteni kättelyyn. Tästä seurasi hämmentynyt ja vaivautunut, kankea kättely. Eivät kaverit kättele toisiaan tavatessaan!

Tilanne oli niin omituinen ja vaivautunut, että se oli jo omassa omituisuudessaan ja vaivautuneisuudessaan huvittava. Olen hihitellyt ja hymistellyt tilanteelle itsekseni koko illan. En minä ole mies, enkä etenkään äijä. En minä harrasta luontevasti äijätervehdyksiä. Minä olen nainen ja minä halaan, kun se on luontevaa. Tässä tilanteessa ei olisi ollut. Luontevinta olisi ollut vain moikata, hymyillä ja alkaa vaihtaa kuulumisia.