Olin tänään kahdessa samantyyppisessä tilaisuudessa, joiden välillä oli aikaa reilu tunti. Minun olisi ollut mahdollista mennä välissä kahvitilaisuuteen, mutta en mennyt. Kävin ostamassa kaupasta kolmioleivän ja kuljeskelin väliajan ympäri pienen kotikaupunkini keskustaa ja katselin näyteikkunoita.

Minusta ei ole mukava jutella puolituttujen kanssa. Nautin keskustelemisesta yleensä vain riittävän tuttujen ihmisten kanssa, vaikka osaan kyllä jutella yleensä kenen kanssa tahansa. Siksi ihmiset eivät yleensä tiedosta, että toisinaan pinnallinen kuulumistenvaihto ahdistaa minua. Se minä, jonka minulle vieraammat ihmiset yleensä tuntevat, on iloinen ja avoin. Kuulin muutama viikko sitten epäsuorasti mielenkiintoisen kuvauksen itsestäni: siellä oli se ihminen, joka aina hymyilee. Hauskaa on, että tässä tilanteessa, jota kuvaus koski, kuvauksen antajat katselivat lähes ainoastaan selkääni. Kai minun selkänikin sitten hymyilee. Ymmärrän hyvin, että vieraat, puolitutut ja jotkut melko tututkin ihmiset näkevät minut juuri sosiaalisena hymytyttönä; kyllähän minä kieltämättä paljon hymyilen. Hymytyttörooli ei kuitenkaan ole totuus minulle. En tarkoita, että se olisi väärä tai epäaito, se on ehdottomasti osa minua. Minun on kuitenkin melko vaikea luottaa ihmisiin, ja suurimman osan itsestäni näytän vain todella tutuille ihmisille. Kahvitilaisuudessa olisi ollut vain vieraita ja puolituttuja. En halunnut mennä.

Myös yksin olemisen häpeä esti minua menemästä kahvitilaisuuteen. Olen käynyt aikanaan läpi pitkän ajanjakson, jolloin olen kokenut paljon yksinäisyyttä ja kelpaamattomuutta sellaisena kuin olen. Edelleen toisinaan samanlaiset ajatukset kuin tuolloin ilmenevät tilanteissa, joissa olen yksin muiden ihmisten joukossa: nuo muut varmaan ajattelevat minussa olevan jotain vikaa, kun olen täällä yksin. Ajatukset synnyttävät häpeän, yksin olemisen häpeän. Olin tänään tilaisuudessa yksin. Yksin olemisen häpeän takia en halunnut mennä kahville.

Jos tilanteessa olisivat vaikuttaneet ainoastaan puolituttujen kanssa juttelemisen aiheuttama ahdistus ja yksin olemisen häpeä, tilanteeni olisi ollut helppo: olisin vain jättänyt menemättä, enkä olisi edes ajatellut asiaa sen enempää. Mutta tilanteessa vaikuttivat myös normit: oikeastaan kahvitilaisuuteen olisi kuulunut mennä, kaikki muutkin menivät. Omasta mielestäni rikoin normia vastaan, kun en mennyt, ja siksi mieleni alkoi kehitellä minulle tekosyitä olla menemättä: kahvitarjoilu on varmasti maksullinen, en viitsi käydä asiaa edes tarkistamassa, koska en kehtaa sitten enää lähteä pois; halvempi vaihtoehto on käydä ostamassa kaupasta leipä tiliin ja kuluttaa aika vaeltelemalla. (Leivän hakeminen kaupasta oli tosin suunnitelmani jo ennen kuin kuulin, että kahvitarjoilua edes on.)

Mieleni kehitteli tekosyitä myös muille. Kun huomasin erään puolituttuni (jonka kanssa olin hetkeä aiemmin jutellut), tuli minulle tarve ilmaista hänelle, että odottelen seuraavan tilaisuuden alkua. Hän tietysti luuli, etten tiennyt kahvitilaisuudesta, ja muistutti minua siitä. Kuulin sanovani hänelle, että olin suunnittellut katsovani näyteikkunat läpi. Ja niin olin suunnitellutkin, mutta silti se lopulta oli vain tekosyy. Se oli kuitenkin kai riittävän hyvä selitys poistamaan normin rikkomisen ja peittämään muut, todelliset syyt olla menemättä.

Käytin myös toista keinoa, jolla estin itseäni paljastumasta norminrikkojaksi. Jätin kertomatta, etten ole ollut juomassa ensimmäistäkään kahvikupillista, kun minua kehotettiin menemään ottamaan toinen.

Koko ketju huipentui pelkoon normin rikkomisen paljastumisesta. Näin erään ihmisen juttelevan hänelle, jolle olin juuri hetkeä aiemmin jättänyt kertomatta, etten ollut juonut kahvia. Huomasin vainoharhaisesti kuvittelevani, että puhe käsittelee minun kahvitteluani, ja että selviää, etten ollut kahvitilaisuudessa.

Minä ja minun irrationaalinen alitajuntani: alitajuntaani liimatut tapahtumat historiastani, ympäröivä kulttuurini ja kasvatukseni, minä. Ei auta, vaikka järkeni ymmärtää minun ajattelevan ja toimivan täysin järjettömästi ja typerästi, kun minulla on irrationaalinen alitajuntani, joka kuitenkin voittaa.

Tärkeintä on kirjoittaa niistä asioista, joista on epämieluisin ja vaikein kirjoittaa.