Ajatteluni on liikkunut paljon kirjoittamisessa sen jälkeen, kun loin blogini. Etsin tietoisesti aiheita, joista kirjoittaa. (Ja kun sellaisia ei löydy, kirjoitan siitä, kuinka etsin tietoisesti aiheita, joista kirjoittaa.) Hölmöä tässä on, että uskon mielenkiintoisimpien ajatusten kehittyvän sattumalta. Miksi minä siis yritän väkisin tonkia mieltäni?

Rehellisyyden tavoitteluni on myös hurjaa. Hetki sitten korjailin aiemmin kirjoittamiani tekstejä, jotta luottaisin niihin enemmän. Saako niin tehdä? Ajattelen, että tekstit valmistuvat vain ajan kanssa. Tottakai siis saan korjata tekstejä myöhemmin, minunhan ne ovat.

Oleellisinta kuitenkin on, että minä nautin tästä kaikesta: kirjoitusaiheiden pohtimisesta, kirjoittamisesta ja tekstien korjailemisesta. Olen saanut oikeasti takaisin ilon kirjoittaa.

Irrationaaliset tunteeni yllättivät minut taas eilen, kahdesti. Muille ryhmäämme kuuluneille ihmisille annettiin jotain, mitä minulle ei annettu. Tiedostin kyllä, että roolini ryhmässä on sellainen, että olisi ollut omituista, jos olisin saanut saman kuin muut, mutta silti huomasin loukkaantuvani: olenko minä jotenkin huonompi, kun minulle ei anneta sitä mitä muille? Tunteet tulevat niin syvältä, että asioiden tilan tiedostaminen ei riitä niitä estämään.

Toinen yllättymiseni oli mielenkiintoisempi. Puhuin eilen illalla pitkän puhelun ystäväni kanssa. Päätimme puhelun aikana luopua eräästä suunnitelmasta, jonka olimme tehneet jo viime keväänä. Olimme puhuneet suunnitelmasta myös aiemmin kesällä, ja se oli silloin muuttunut toisenlaiseksi kuin mitä minä toivoin. Silloin ärsytti ja harmitti paljon: miksi minun täytyy olla se, joka joustaa? Eilen luopuessamme kokonaan suunnitelmasta kuvittelin reagoivani samalla tavalla. Mutta niin ei tapahtunutkaan. Suunnitelmasta luopuminen ei tuntunut pahalta. Järkisyyt estivät tunteenpurkaukseni. Kyllä ihmisen mieli on ennalta-arvaamaton!