Otan nyt riskin. Saatan menettää sosiaalisen miellyttäjän roolini. Joku tietyistä ihmisistä saattaa eksyä lukemaan tätä ja siksi ensin suunnittelinkin kirjoittavani tästä vain siihen blogiini, jota vain harvat pääsevät lukemaan. Päätin kuitenkin, että jos joku tietty tämän tekstin lukee, eikä sen jälkeen enää pidä minusta, olkoon toki pitämättä.

Istuin tänään luennolla, joka käsitteli kasvatussosiologiaa. Ympärilläni oli muita opiskelijoita, joita luennon aihe ei vaikuttanut kiinnostavan yhtään. Osa luki lehtiä, osa vaihtoi keskenään kuulumisia. Tuli aika keskustella pienissä ryhmissä siitä, mitä on kasvatussosiologia. Minä keskustelin kahden tytön kanssa, joita aihe ei tuntunut kiinnostavan. Takanamme istui poikaryhmä, jota aihe tuntui kiinnostavan vielä tyttöjäkin vähemmän. Huomasin, että toinen luennoitsijoista piti erityisesti silmällä tuota poikaryhmää ja ehkä hieman myös meitä. Poikaryhmälle annettiin myös erityistehtävä. Myös ryhmäni tytöt huomasivat erityistarkkailun ja totesivat: "Inhottavaa, kun toi luennoitsija tuijottaa. Tämmöstä alakoulumeininkiä. Me ollaan aikuisia, kai me nyt tiedetään, mitä tehdään."

En oikein tiennyt, olisiko pitänyt nauraa vai ärähtää ärtymyksestä. Tyydyin vain nyökkäämään välinpitämättömästi. Aikuisia? Aikuinen olisi jättänyt joko tulematta luennolle, joka ei kiinnosta, tai olisi tympääntyneisyydestään huolimatta yrittänyt keskittyä ja antaa muille työrauhan. Kun käyttäytyy kuin alakouluikäinen, saa alakouluikäisen kohtelua. Tällaiset lapsiopettajatko kasvattavat meille vastuullisia aikuisia?

Minuakin väsytti. Olen nukkunut viime yönä aivan liian vähän. En jaksanut riittävästi keskittyä luennon aiheeseen, eivätkä ympärilläni ylimääräistä touhuavat opiskelijat helpottaneet asiaa. Silti minä en häirinnyt käyttäytymiselläni muiden opiskelua. (Vaikka olen minäkin luennoilla häiriköinyt, myönnän. En ole sen kummempi tai parempi. Se on typerää, kypsymätöntä ja lapsellista. Huono omatunto...)