Tätä on odotettu. Että kirjottaisin. Tai joku on ainakin odottanut. Ei varmaan kaikki. Suurin osa ei varmaan edes muista, että minulla on blogi. En ole itsekään aikoihin muistanut. Jos nyt yrittäisi taas paremmin muistaa ja kirjoittaisi.

On hurjaa, miten syvälle tunteet ulottuvat ja kuinka vahva jälki koetusta tunteesta jää. Viikko sitten lauantaina oli todella kaunis aamu. Hieman seitsemän jälkeen kaupunkia hallitsi täydellinen rauha ja autius. Aurinko antoi merkkejä, että päivästä tulee lämmin. Kaupunki oli yhdessä niistä hahmoista, jollaisena pidän siitä eniten. Vain hyvin harvoin saan nähdä sen sellaisena, kuin tuona aamuna näin. Istuin kuskin lisäksi yksin paikallisbussissa ja tarkastelin kaupunkia.

Täydellistä hetkeä turmeli vain ahdistus, jota tunsin. Olin matkalla junalle. Juna vei minut paikkaan, jonne en halunnut. Kaunis autio kaupunki, aikainen kellonaika, linja-auto, paikka, jonne en halunnut mennä. Kaikki muistutti liikaa viime kesästä. Muistin kaikki riittämättömyyden ja huonouden tunteet, itkun ja stressin, joita koin samanlaisissa tilanteissa viime kesänä. Ahdisti todella.

Uskomatonta, kuinka syvältä yllättävät muistutukset edelleen kirpaisevat.