Voisin kirjoittaa nyt katkeran ja naisellisten hormonien sävyttämän tilityksen, kuinka hirveää on olla yksinäinen, läheisyyttä kaipaava sinkku ja kuinka kamalaa on jatkuvasti tulla yksin tyhjään kotiin ja nukahtaa yksin synkkinä syksyiltoina. Mutta en alistu sellaiseen nyt tämän enempää. Aion ostaa vuodesohvan, josta saa levittämällä kunnollisen parivuoteen. En siis vielä luovu toivosta, vaikka vuosi sitten olinkin paljon toiveikkaampi.

Sen sijaan kirjoitan perfektionismista, hitaudesta ja vähän myös temperamentista.

Olen viimeksi kirjoittanut yli viikko sitten, koska

1. olen perfektionisti

Ilahduttamisprojektini on edelleen pahasti kesken. Olen aloittanut sen alusta ainakin kolmesti ja tehnyt joitakin kohtia uusiksi vielä useampaan kertaan. Vaadin itseltäni täydellisyyttä. Haluan olla itse ensin täysin tyytyväinen, ennen kuin voin kuvitellakaan, että antaisin työn vastaanottajalleen. Perfektionismi näkyy lähes kaikessa toiminnassani. Kun (liian harvoin) siivoan, siivoan kunnolla. Kun kirjoitan näitä tekstejä, mietin tarkasti sanavalintoja ja lauserakenteita. Kun teen koulutöitä, teen ne huolella, vaikka olisin päättänyt tehdä ne liikaa miettimättä. Huvittavaa onkin, että kun teen jonkin koulutehtävän omasta mielestäni hutaisten, teen sen luultavasti kuitenkin keskimäärin muita huolellisemmin.

2. olen hidas

Lähes kaikki ylimääräinen aikani on mennyt ilahduttamisprojektiin, koska se etenee perfektionismini takia paljon hitaammin kuin toivoin. Muutenkin minä olen ihan todella hidas. Kun istumme ystävieni kanssa syömässä, minun syömiseni on usein vasta puolivälissä, kun muut ovat jo valmiita. Kun laitan kenkiä jalkaan, teen sen keskimäärin muita hitaammin. Monissa asioissa toimin hitaammin kuin muut keskimäärin, ja siksi olenkin usein esimerkiksi myöhässä, koska arvioin toimintanopeuteni optimistisesti paremmaksi, kuin mitä se todellisuudessa on.

Hitaus kuuluu osittain minun temperamenttiini. En vain pysty toimimaan nopeammin, ja minua alkaa ahdistaa, jos minua vaaditaan toimimaan minulle epätyypillisellä tavalla. Osittain hitauteni on kuitenkin myös opittua ja kulttuurin muovaamaa perfektionismia. Jos vaatisin sitä itseltäni, voisin pestä hampaani huomattavasti nopeammin ja vähemmän perfektionistimaisesti. Voisin myös käyttää aamulla vähemmän aikaa meikkaamiseen, jos päättäisin, että en yritä saavuttaa täydellisesti värjättyjä ripsiä (koska eiväthän ne koskaan täydelliset ole, vaikka kuinka yrittäisi). Voisin myös joskus kuunnella ystävieni tuskastuneita kommentteja "Eeva hei, tästä on luentosaliin matkaa viiskyt metriä, tartteeko sen kaulahuivin olla täydellisesti?" ja jättää kaulahuivin kokonaan laittamatta.

Tuttuni sanoi kerran minulle suunnilleen näin, kun totesin hänelle olevani perfektionisti: "Mene lääkäriin. Se on sairaus. Kai siihenkin jotain pillereitä on." Vaikka lausahdus olikin vitsi, on siinä tietty totuus. Olen miettinyt, kuinka paljon minulta jää elämää elämättä perfektionismini ja siitä johtuvan hitauteni takia. Toisaalta onhan tunne aika mukava, kun esimerkiksi koti on vasta siivottu ja todella myös näyttää siistiltä. Ja vaikka hitaudessani on huonotkin puolensa, en suostuisi vaihtamaan pois viikonloppuaamujen loputtoman pitkiä, toimettomia sängyssä lojumisia tai ystävän kanssa vietettyjä pitkiä ruokailuja, jotka jatkuvat teehetkeen ja joiden aikana tulee puhuttua läpi kaikki elämän pienet ja suuret ilot ja surut. Määrittelystähän se on kiinni, mikä on oikeaa, arvostettavaa elämää.

(Temperamentista olisi mukava kirjoittaa enemmänkin, mutta se taitaa nyt jäädä. Lukekaa Keltikangas-Järvisen kirja Temperamentti. On loistava kirja kaikille, jotka haluavat oppia tuntemaan itseään ja muita paremmin. Kirja on vielä kaiken muun hyvän lisäksi erittäin hyvin ja helposti ymmärrettävästi kirjoitettu.)