Minä pelkään hämähäkkejä. Siis näitä suomalaisia, en mitään lemmikkihämähäkkejä, kun eiväthän ne edes näytä hämähäkeiltä. Kaverilla oli ruokapöydällään hajoavassa, ilmastointiteipin koossapitämässä terraariossa suuria, karvaisia mönkijöitä, mutteivät ne kauhistuttaneet yhtään. Mutta suomalaiset hämähäkit...

Eilen istuin tietokoneella myöhään illalla, muut olivat jo menneet nukkumaan. Silloin näin lattialla valtavan hämähäkin. Siis oikeasti todella suuren. Säpsähdin pelosta ja kiskaisin jalat tuolille, pois lattialta. Mahdollisuuteni keskittyä mihinkään muuhun kuin hämähäkin liikkeiden seuraamiseen katosivat täysin. Mietin kuumeisesti, mitä teen. Keksin, että pikkusiskoni ei varmasti vielä nuku ja päätin anella häntä apuun, viemään hämähäkin pois. No ei hän tullut auttamaan.

Minun oli siis itse selvittävä uhkaavasta vaarasta. Mietin, mitä minun nyt pitää tehdä. Luulin, että ratkaisu on tulostuspaperi: ohjailen hämähäkin seisomaan paperin reunalle ja juoksutan sen sitten kiireellä ulos. Mutta hämähäkin suunnitelmat eivät olleetkaan samanlaiset kuin minun: ei se suostunut siirtymään paperille. Edes paperin taittaminen ei auttanut yhtään. Paperilla tökkimisen seurauksena hämähäkki vain kiirehti kirjahyllyn taakse piiloon. Päätin, että tyydyn tähän ratkaisuun. Ihan hyvä näin. Jalkani pidin kyllä tiukasti korkealla tuolilla, kaukana lattiasta.

Meni ehkä puoli tuntia, eikä hämähäkin olemassaolo vaivannut enää niin paljon, vaikken vieläkään aivan lattialle asti jalkojani halunnut laskea, vähän alemmas vain. Silloin näin sen taas. Nyt se oli seinällä. Päätin, että nyt minun on rohkaistuttava, toimittava ja vietävä hämähäkki pois. Hain palan talouspaperia, latistin pelkoani muutaman sekunnin ajan ja kaappasin lopulta hämähäkin hellävaraisesti käteeni. En halunnut sen kuolevan, vaan halusin viedä sen elävänä ulos. Sen jalat liikahtelivat inhottavasti kämmenessäni, kun otin hätäisiä juoksuaskelia kohti ulko-ovea. Sain välioven auki ja valot päälle eteiseen, mutta ulko-oven lukko ei auennutkaan. Yritin ja yritin yhdellä kädellä ja hämähäkki liikkui toisessa. Lopulta ymmärsin, että tarvitsen myös toista kättä lukon avaamiseen, ja jotta voin toista kättä käyttää, on minun siirrettävä hämähäkki syvemmälle nyrkkiini. Oli siis pakko tehdä se.

Viimein sain helteen turvottaman, natisevan ulko-oven auki ja ravistelin talouspaperia, jotta hämähäkki irtoaisi siitä, tippuisi portaalle ja katoaisi yöhön. Muttei se irronnut. Jouduin pyyhkäisemään sen rapunkulmaan. Kaikesta huolimatta hämähäkki ei ollut enää pelottelemassa minua. Kiskaisin oven vauhdilla kiinni ja hyvä huojennus nappasi minut: olin pelonvoittaja!

Miksi ihmisen rationaalinen ajattelu ei pysty voittamaan pelkoa? En ymmärrä. Ihan niin kuin pieni (vaikka hämähäkiksi suuri, korostan) hämähäkki voisi minua jotenkin vahingoittaa.

Tämä oli kuitenkin taas yksi pieni voitto. Nyt pelkään taas hieman vähemmän. Harmi vain, että vähenevä hämähäkinpelkoni tuntuu muuttuvan räjähdysmäisesti kasvavaksi käärmeenpeloksi. Värisyttää edelleen, kun muistelen erästäkin eläinkaupan lemmikkikäärmettä, sen oksalta putoamista ja kaupan täyttänyttä kirkaisua.