Olen päättänyt, että en täällä valita vastentahtoista sinkkuuttani. Tänne kirjoitan kaikkea muuta paitsi valitusta vastentahtoisesta sinkkuudestani. Nyt on kuitenkin tämän yhden kerran tehtävä poikkeus. Vain tämän yhden kerran. Sen jälkeen olen taas vahva ja tyydyn yrittämään olla onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani.

Minusta on epäreilua, että kaikki muut paitsi minä saavat rakastaa ja että kaikkia muita rakastetaan. Kamalinta on nukahtaa ja herätä yksin. Minä tarvitsen oman kainalon! Vähintään yhtä kamalaa on tulla yksin tyhjään kotiin paskan päivän jälkeen. Tuollaisina päivinä tarvitsisi sen toisen, joka rutistaa syliin ja sanoo, että kaikki on hyvin.

Vastentahtoinen sinkkuus saa pohtimaan, mikä minussa on vikana. Rakennanko tietämättäni eleilläni ja olemuksellani ympärilleni muuria, joka pelottaa mukavat miehet pois? Olenko liikaa kotona? En minä ole liimautunut kotiini. En juuri käy baareissa, enkä halua löytää elämäni rakkautta baarista, vaikka yleensä kyllä aina harvinaisina baari-iltoina jonkun miehen huomion herätänkin. Netti- ja kaukorakkauksiin en ehkä enää  usko. Luultavasti olen myös liian vaativa: minulle ei kelpaa kuka tahansa. Olen varmasti myös liian ujo, ja toivon siksi, että mies tekee aloitteen. Ei minulla varsinaisesti ole syytä olla näin vanhanaikainen. Pitäisi olla rohkeampi. Ehkä en ole vain tarpeeksi kaunis.

Nyt sinä mukava, sopivanikäinen mies, joka luet tätä surkeaa nettideitti-ilmoitustani, minun Se Oikea, tee jo aloite!