Kauhistuin eilen, kun laitoin koneen kiinni. Olin luonut itselleni blogin. Miksi ihmeessä olin niin tehnyt?

Mikä on blogi? Blogia kirjoittavat sivistyneet ja viisaat ihmiset. Taidokkaan sulavasti ja sopivan vaikeaselkoisesti etenevissä teksteissään he kertovat tuoreista ja oivaltavista ajatuksista, jotka osoittavat heidän olevan kiinnostuneita politiikasta, historiasta ja taiteista. Onko minulla muka tuoreita ja oivaltavia ajatuksia kirjoitettavaksi politiikasta, historiasta ja taiteista? Ei ole. No miksi minä sitten loin itselleni blogin?

Pohjimmainen syy on varmasti tarve kirjoittaa. Se ei kuitenkaan kerro vielä mitään siitä, miksi haluan kirjoittaa juuri blogia. Etsin syyn historiastani. Nuorempana kirjoitin paljon ja sain hyvää palautetta teksteistäni. Nautin, kun tunti tunnin jälkeen opettaja luki tekstejäni ääneen luokassa ja tiesin katsomatta, että olen saanut aineesta arvosanaksi kympin. Sitten ei enää pelkkä ajatusten ilmaiseminen riittänytkään, vaan piti kiinnostua pisteistä ja pilkuista ja sivulauseista. Koska olen perfektionisti, pisteideni, pilkkujeni ja sivulauseitteni piti tietysti olla juuri suomen kieliopin mukaisesti. En saanut enää jokaisesta aineesta kymppiä, vaikka kielioppivirheitä ei teksteissä juuri ollut. Joskus sain aineesta jopa kasin. Vian täytyi olla tavassani ilmaista ajatuksiani. Tai ajatuksissani. Kielioppivirheiden välttelystä oli tullut tärkeämpää kuin omasta tavastani kirjoittaa, eikä kirjoittaminen sitten ollut enää yhtä mukavaa.

Nyt tarve, että joku lukee tekstejäni ja ajattelee minun osaavan kirjoittaa ja minulla olevan hyviä ajatuksia, on tullut takaisin. Siksi minä kirjoitan blogia.

Tutkin tänään omaa irrationaalista ajatteluani ja käyttäytymistäni kiinalaisessa ravintolassa. Menimme ravintolaan, kävelimme tiskille ja minä maksoin meidän molempien ruoat. Söimme lounasta seisovasta pöydästä. Pian huomasin, että muut asiakkaat maksavat ruokansa vasta syömisen jälkeen. Tämä aiheutti minulle ahdistuksen: varmasti ravintolanpitäjät eivät enää kohta muista, että maksoin jo ennen kuin aloimme syödä ja minua pidetään epärehellisenä, kun lähdemme maksamatta. Hirveä tunne aivan liian rehelliseksi kasvatetulle ihmiselle. Koko ruokailun ajan toivoin ja odotin, että tulisi myös joku muu, joka käyttäytyisi normista poikkeavasti, mutta ketään sellaista ei tullut. Ahdistukseni vain kasvoi, kun minua kassalla palvellut nainen lähti pois: nyt kukaan ei varmasti muista, että olen jo maksanut. Mietin mielessäni, millaisen väittelyn käymme ravintolanpitäjän kanssa siitä, olenko jo maksanut vai en. Irrationaalinen käyttäytymiseni huipentui, kun olimme lähdössä pois ravintolasta. Huusin kovaan ääneen keittiölle kiitokset ja heiheit: huomaatteko, lähdemme nyt pois maksamatta, onko se ongelma? Kukaan ei kuitenkaan kuullut tai ainakaan vastannut. Onneksi lähes samantien keittiöstä tuli mies kassalle, ja toistin hänelle sanani. Seurasin hänen reaktiotaan: muistuttaako hän maksamisesta? Ei hän muistuttanut, vaan vastasi vain heihei ja kiitos. Huojennus oli valtava astuessani ulos ravintolasta.

Välillä aina huomaan itsessäni tällaisia ärsyttäviä, naurettavia irrationaalisuuksia. Ärsyttävintä ja naurettavinta kuitenkin on, että niille ei voi mitään. Onko tarpeellista kasvattaa lapsi niin rehelliseksi, että jo pelkkä perusteeton, vainoharhainen kuvitelma joutua leimatuksi epärehelliseksi ahdistaa ja pelottaa näin paljon?