Puhuttiin pari iltaa sitten kaverini kanssa soulmateista ja twin flameistä. Nämä käsitteet liittyvät siihen, että jokaiselle ihmiselle on olemassa ihmisiä, joihin kokee aivan erityistä vetoa. Itse en asiasta lukenut, mutta kaverini puheista ymmärsin, että soulmateja voi olla jokaista ihmistä kohti useita, mutta twin flamejä vain yksi. Siksi twin flame on voimakkaampi käsite.

Keskustelun jälkeen aloin muistella voimakkaita, pieniä hetkiä, joita minulla on ollut ventovieraiden ihmisten kanssa. En väitä, että kolmessa hetkessä, jotka palasivat mieleeni, olisi ollut kyse soulmateista tai ainakaan twin flameistä, mutta jotain erityistä noissa hetkissä tapahtui.

Vanhin ja voimakkain kokemus on kesältä -98. Olin tuolloin 14-vuotias. Automme oli pysäköity ruokakaupan pihaan (muistan varsin tarkasti täsmällisen paikankin). Minä istuin autossa etupenkillä odottamassa äitiä kaupasta. Päivä oli aurinkoinen ja auton ikkuna oli auki. Saattoi olla juhannusaatto, en ole enää varma siitä. Automme vieressä parkkipaikalla oli maasturi. Hetken aikaa odoteltuamme viereiselle autolle tuli poika, jonka arvioin olevan muutaman vuoden minua vanhempi. En suoraan sanoen muista mitä poika teki, hymyilikö hän minulle, vai katsoiko hän vain, vai mitä hän teki, mutta muistan, että jotain minussa sillä hetkellä tapahtui, kun poika saapui autolle. Ainakin toinen pikkusiskoistani oli takapenkillä, koska jompikumpi heistä, luultavavasti vanhempi, kommentoi jotain minusta ja pojasta, muistaakseni, että poika katsoi minua. Hetkeä myöhemmin autolle saapui myös pienempi poika ja nainen (luultavasti pojan pikkuveli ja äiti). Nainen kutsui poikaa Sakuksi.

Myöhemmin muistan olleeni harmissani, etten sanonut pojalle mitään. En uskaltanut, varsinkaan, kun pikkusiskoni istuivat takapenkillä. Muistan myös kyselleeni myöhemmin (ehkä samana tai seuraavana iltana) kaveriltani lavatanssipaikalla, tunteeko hän tällaista tummatukkaista Sakua. Ei tuntenut. Luultavasti en ole poikaa tuon hetken jälkeen kohdannut.

Mutta hurjaa, kuinka tarkkaan muistan tilanteen, vaikka siitä on aikaa jo reilusti yli yhdeksän vuotta...

Toinen kokemus on vuoden 2002 lopusta. Suoritin tuolloin autokoulun kakkosvaiheen ja siihen kuului liukkaan kelin ajoharjoitus Nokian radalla. Oli todella kylmä pakkaspäivä, ja muistan, kuinka palelimme, kun kuuntelimme ulkona opetusta. Opetuksesta ei ole jäänyt mitään mieleen, mutta sitäkin paremmin muistan yhteenkuuluvuutta kuvastaneen hymyn, jonka sain eräältä pojalta, kun siinä tärisin pakkasessa.

Minun olisi ollut helppo selvittää, kuka tämä poika oli, koska kaverini, jonka uskon ainakin tietävän pojan, oli samaan aikaan Nokian radalla. Koskaan en kuitenkaan selvittänyt, kuka hän oli.

Viimeisimmästä hetkestä ei ole aikaa kuin muutama viikko. Pakkasin tavaroitani reppuun ruokakaupan kassalla, kun kassalle palasi ulkoa poika, jolle oli kassalla käynyt jokin virhe. Hän oli ehkä saanut väärin rahasta takaisin tai jotain muuta vastaavaa. Mutta se hymy, jonka sain häneltä ilman mitään varsinaista syytä hänen tullessaan kassalle! Monta päivää tämän jälkeen tuo pieni, suloinen, ehkä sekunnin ajan kestänyt hetki kutkutti ja hymyilytti. Ja kutkuttaa ja hymyilyttää se oikeastaan edelleen.

Kerran olen nähnyt pojan samassa ruokakaupassa kokemuksen jälkeen. Minä tunnistin hänet ja minusta tuntuu, että hänkin tunnisti minut. Kummallakaan kerralla en sanonut hänelle mitään. Ensimmäisellä kerralla olisin kysynyt, selvisikö ongelma, jos hän olisi katsonut minuun tullessaan pois kaupasta. Ei hän katsonut. Todellinen syy, etten kysynyt, on tietysti ujouteni. Harmitti kyllä myöhemmin. Mutta hän saattaa olla kaupassa koska tahansa yhtä aikaa minun kanssani...

Tätä kirjoittaessani palasi mieleeni vielä yksi melko hatara muistikuva hetkestä. Oli ehkä kesä -99 ja ensimmäinen "Tienaa tonni"-kesätyöpaikkani ruokakaupassa. Olin hevi-huoneessa laittamassa luultavimmin joitakin kasviksia hyllyyn, kun eräs poika hymyili minulle. En ole varma, oliko hän sama, jota autoin löytämään jotain kaupasta. Joka tapauksessa jotakin erityistä siinäkin hetkessä oli.

Kaikkia näitä hetkiä yhdistää se, etten tunne näitä ihmisiä. Onhan vaikuttavia hetkiä ollut tietysti myös ihan tuttujen kanssa, mutta näissä on silti jotain aivan erilaista ja erityislaatuista. Soulmateja? Ehkä...