Osittain olen lusmunnut tämän blogin kanssa, osittain olen ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt ajatella tai ainakaan kirjoittaa. Nyt koulu on tältä keväältä ohi ja skarppaan kirjoittamisessa.

Ihanaa, kuinka iloiseksi voi tulla, kun oivaltaa jotain itselle merkityksellistä. Olen menneen opetusharjoittelun ajan pohtinut paljon, oppivatko oppilaat opetuksessani mitään. Olen pyrkinyt opettamaan siten, että oppilaille jää paljon tilaa oivaltamisen kautta oppimiselle, koska uskon, että oivaltaminen on tie oppimiseen. Silti minua on pelottanut, oppivatko oppilaat.

Olen pohtinut myös, miksi suorittamani draamakasvatuksen opinnot eivät näy todellisuudessa juurikaan opetuksessani. Lopulta oivalsin, missä on vika.

"Perinteisessä oppimistapahtumassa opettajan 'seisoo' opittavan materiaalin (ilmiön) ja oppijan välissä. Opettaja toimii välittäjänä ja päättää, mitä tulee oppia. Perinteisen oppimistapahtuman tragedia on siinä, että oppijalla ei ole lupa itse valita materiaalista opittavaa asiaa: oppija ei tiedä tarpeeksi osatakseen käsitellä oppimismateriaalia ilman välikättä, opettajaa. Draamakasvatuksessa on pyrkimys oppimistilanteeseen, jossa draaman maailma luo oppimisympäristön ja siellä 'linssejä' suoraan käsiteltävään ilmiöön." (Heikkinen: Draamakasvatus – opetusta, taidetta, tutkimista! (2005), 56)

Ongelmani kiteytyy Heikkisen tekstissä. Haluan sanoa, että tieto on jotain muuta kuin kirjatietoa, mutta en todellisuudessa usko siihen. Kun kuitenkin käytän (tai haluan käyttää) opetuskeinoja, joihin sisältyy ajatus tiedosta muuna kuin kirjatietona, syntyy minulle pelko, oppivatko oppilaat.

Minuun on yleissivistävässä koulussa istutettu syvälle käsitys tiedosta kirjatietona. Tästä käsityksestä minun on taisteltava irti, jotta voin opettajana olla juuri sitä, mitä haluan olla. Oivallus teki kipeää, mutta olen todella iloinen, että nyt tiedostan ongelman ja voin pyrkiä siitä eroon.