Helsinki-kesäni on ohi. Elämää ja kiirettä on ollut niin paljon, etten ole ehtinyt, jaksanut enkä muistanut kirjoittaa. Se on hyvä. Nyt (kun pahimmat univelat on nukuttu pois) vietän hetken miettien, mitä opin ja koin menneenä kesänä.

Työstäni en oppinut koskaan pitämään ja olin todella onnellinen, kun kellokortinleimauslaite näytti minulle viimeisen kerran "13.34 - Out - Eeva -Done". Opin kuitenkin lopulta nousemaan (ainakin jossain määrin) työni yläpuolelle: tämä on vain työ, jota teen yhden kesän. Ei ole niin vakavaa, vaikken olisi riittävän hyvä ja tehokas. Minun ei tarvitse pilata työstressillä vapaa-aikaani, joka on kuitenkin minulle syy olla Helsingissä. Perspektiiviä työhöni antoi myös kämppäkaverini ja ystäväni työ: vaikka lattia tai vessat eivät olisi riittävän siistit tai sämpylöitä ei syntyisi riittävästi, ei kenenkään henki kuitenkaan riippuisi siitä. Tulevana opettajana oli tärkeää saada kokemus, että aina ei ole hyvä. Ehkä tämän kesän jälkeen on vähän helpompi ymmärtää pientä koululaista, joka ei sopeudu keskiverto-oppilaalle suunniteltuun koulujärjestelmään.

Säikähdin, kun huomasin ajattelevani, että olen liian hyvä tekemään työtä, jota tein. Että olen pian kasvatustieteen maisteri ja että minun ei kuuluisi tehdä paskatyötä. En pitänyt ajatuksistani, kun ymmärsin, kuinka rasistisia ne ovat. Umayya Abu-Hanna on todennut, että hän välttää ihmistä, joka väittää, ettei ole rasisti. En kai minä siis muita pahempi ole. Minä vain osasin myöntää rasismini itselleni. Vaikka ei se hyvältä tuntunut.

Kesän aikana opin myös arvostamaan omaa koulutustani. Monesti ikävöin opetusharjoitteluja, vaikka nekin ovat pahimmillaan helvettiä. (Ystäväni tosin väitti, että ikävöinnissä on kyse nostalgiasta.) Toisaalta arvostan nyt aivan toisella tavalla heitä, jotka tekevät vastaavaa paskatyötä 40 vuotta elämästään. Heitäkin on. Ei ole ihan helppo juttu...

Vaikka työn loppuminen tuntui todella hyvältä, Helsingin jättäminen ei ollut mukavaa. Sunnuntai 31.8. oli ristiriitainen päivä. Kun muutin aikoinaan Jyväskylään, minulla meni pitkään, ennen kuin aloin puhua asunnostani kotina. Ennen sitä se oli kämppä. Helsingissä nimitin pikkuhuonettani heti kodiksi, vaikka minulla ei ollut siellä juuri muuta kuin valkoiset seinät. Ero saattoi olla siinä, että muutin Jyväskylään lapsuudenkodistani ja Helsinkiin ensimmäisestä omasta kodistani. Uskon kuitenkin, että sopeutuminen Helsinkiin kävi kaikkiaan helpommin kuin Jyväskylään. Ei mennyt kovin kauaa, että Helsinki joukkoliikenteineen ja muineen tuntui minun kaupungiltani. Jopa soluasumiseen opin nopeasti, ja se tuntui kesän ajan juuri oikealta asumismuodolta.

Rakastan Helsingissä sitä, että aina tapahtuu ja aina on jotain tekemistä. Erityisesti rakastan istua Espan puistossa, kuunnella katusoittajien soittoa ja katsella ohi kulkevia ihmismassoja. Tai matkustaa ratikoilla päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Tai poiketa sattumalta ystävän kanssa kahvilaan jakamaan ajatuksia. Tietysti Jyväskylässäkin tapahtuu, mutta elämänrytmi on silti aivan toisenlainen.

Hauskaa on, että kesän aikana ymmärsin ennen niin valtavalta ja pelottavalta vaikuttaneen Helsingin olevan todellisuudessa melko pieni kaupunki. Maanantaina tuntui hassulta kävellä Jyväskylässä yliopistolle. Ennen sopivalta tuntunut kaupunki oli muuttunut onnettoman pieneksi. Helsingissä lähdin liikenteeseen usein lähes tuntia ennen kuin piti olla perillä. Jyväskylässä riittää 15 minuuttia. Ymmärsin hieman paremmin, miltä ystävästäni tuntui palata 10 kuukauden jälkeen Wienistä Jyväskylään.

Kesän aikana sain muistutuksen myös Helsingin (erityisesti Itä-Helsingin) nurjista puolista. Ajattelen meidän asuneen Itä-Helsingissä, vaikka emme pahamaineisimmilla alueilla asuneetkaan. Nurjista puolista huolimatta Helsinki tuntuu tällä hetkellä ainoastaan hyvältä. Aion varmasti palata Helsinkiin. Toivottavasti pysyvämminkin.