(Otsikko PMMP:n laulusta "Isin pikku tyttö")

Minä olen aikuinen ja itsenäinen, tulen toimeen omillani. En tarvitse äidin ja isän apua. En ennen kuin tapahtuu jotain todella dramaattista. Kuten että polkupyöräni rapakaari menee sillä tavalla vinoon, että pyörä ei enää pyöri kunnolla.

Olin lähtenyt juuri liikenteeseen, kun huomasin, että olin unohtanut pyöräilykypärän. Ajoin pyörän talon toiselle puolelle ja jätin sen seisomaan jalalleen. Juuri silloin kävi hetken ajan kova tuuli. Kävin hakemassa kypärän ja viivyin ehkä puoli minuuttia. Sillä aikaa tuuli oli kaatanut uuden, upean pyöräni.

Olin nostanut pyörän maasta ja olin lähdössä uudestaan liikkeelle, kun huomasin, ettei etupyörä pyöri kunnolla. Se hankasi johonkin, eikä pyörällä voinut ajaa. Yritin tarkastella pyörää, ja keksiä, mikä on vikana. En kuitenkaan löytänyt syytä ja lopulta luovutin vianetsinnässäni. Vein pyörän takaisin pyörävarastoon ja kävelin todella ärtyneenä takaisin sisälle. "Ei uusi pyörä voi mennä noin helposti rikki!" ajattelin.

Pääsin koneelle ja vaahtosin kaverilleni, millainen onnettomuus minulle oli sattunut. Mitä enemmän asiasta kerroin, sitä enemmän minua harmitti ja ärsytti. Ärtymyksen kyyneleet alkoivat nousta silmiini ja valua poskilleni. Päätin soittaa isille, koska hän tietäisi, mitä pitäisi tehdä, ja ymmärtäisi, millainen vääryys minut oli kohdannut. Heti kun olin alkanut kertoa tapahtumista, hän kysyi, oliko pyöräni varastettu. Ei kai se ollut ihmekään, kun kuulostin itkuni läpi varmasti siltä, kuin vähintään itse kuolema olisi vieraillut kodissani. Isi yritti ehdottaa, että jos pyörälleni oli käynyt samoin kuin siskoni pyörälle aiemmin, ja lokasuojan kannatin oli mennyt pois paikoiltaan. En kuunnellut, vaan jatkoin muistuttamista, että pyöräni on aivan uusi, eikä se voi mennä rikki yhdestä kaatumisesta: vanha pyöräni on kaatunut ainakin miljoona kertaa, eikä se ole mennyt rikki.

Lopulta suostuin kuitenkin menemään katsomaan, onko kannatin siirtynyt pois paikaltaan. Kaikki pyörässä näytti olevan päällisin puolin kunnossa. Isi yritti puhelimen toisessa päässä selittää, mitä kohtaa minun pitää katsoa. Minä katsoin, katsoin ja turhauduin, mutta lopulta huomasin, että kannatin todella oli siirtynyt paikaltaan. Yritin työntää sen käsin paikalleen, mutta en onnistunut. Hain vasaran ja naputtelin muutaman kerran. Nyt pyörä toimii taas täydellisesti.

Jälkikäteen tilanne naurattaa ja nolottaa. Käyttäydyin todella lapsellisesti. Puolustuksekseni minun täytyy kuitenkin sanoa, että suurelta osin paniikkini ja epätoivoni johtuivat siitä, että ensimmäinen ajatukseni oli, että käsijarru on mennyt rikki. Elän tiukalla budjetilla, eikä minulla ole varaa kustantaa pyörän korjausta. Tämä on minulle hyvin tyypillistä: nostan pauhun ennen kuin ehdin ajatella asiaa loppuun asti. Yleensä nostan pikkupauhuja pikkuasioista, mutta tänään pieni asia synnytti suhteettoman suuren myrskyn.

Onneksi on olemassa isejä, joiden kuuluu olla kärsivällisiä, ymmärtäväisiä ja auttavaisia silloin, kun heidän aikuiset, itsenäiset, omillaan toimeen tulevat tyttärensä päättävät jälleen kerran heittäytyä täysiksi kersoiksi. "Kun olen itsekäs ja kakaramainen ja heikkohermoinen, typerä nainen. Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaan." (Mukaellen PMMP:n laulusta "Mummola")