Kamalasti kaikkia asioita on tapahtunut sen jälkeen, kun olen viimeksi kirjoittanut. Ensinnäkin olen elänyt elämäni rankimman ja stressaavimman kevään. Minun ja parini gradu ei vaan valmistunut, vaikka kuinka teimme sitä. Ei vaikka itkimme ja teimme, loppuvaiheessa kellonympärisiä työpäiviä. Ja kun gradu ei valmistunut, stressi ja stressinaiheet vain lisääntyivät ja kasaantuivat. Aikataulun venyessä opintotuet loppuivat kesken ja hurjasti voimia meni sen pohtimiseen, mistä saan rahat, että saan ostettua maitopurkin. Eikä tämä ollut kärjistetty esimerkki. Rahaa olisi saanut (ja saikin) töitä tekemällä, mutta töiden tekeminen olisi vienyt voimia gradun tekemiseltä ja edelleen pidentänyt valmistumisaikaa, mikä olisi entisestään lisännyt stressiä. Kun samaan kuvioon lisättiin vielä työnhaku ensin kesäksi ja sitten tulevaksi syksyksi, muutto ja ahdistus siitä, mitä meistä ajatellaan, kun gradu ei vaan valmistu, kehittyi stressin ja väsymyksen määrä valtavaksi. Ja kun minähän menetän stressaantuneena yöuneni, lisäsivät huonosti nukutut yöt pahaa oloa entisestään.

No kävi sitten kuitenkin niin, että gradu valmistui. Muistaakseni 12.5.2010 veimme sen Jyväskylän yliopistopainoon. Edellisenä iltana noin klo 20.09 Jyväskylän Coffee Housessa olimme päättäneet, että nyt on tullut jaksamisen raja vastaan ja että gradu on kaikkine vajavuuksineen ja virheineen valmis. Tästä alkoi elämässäni uusi myllerrys. Ehkä kolmen viikon sisään siitä, kun gradu oli valmistunut, minulla oli tiedossa työpaikka syksyksi ja valmistuin viimein luokanopettajaksi. Elämäni muuttui kerralla aivan joksikin muuksi, kuin mitä se oli aiemmin ollut. En ollut enää opiskelija ja minulla oli edessäni muutto aivan uuteen paikkaan. Aiemmin toukokuun alussa muutto pois Jyväskylästä oli ollut vaikea ja rankka. Minua itketti todella paljon luopua asunnon avaimista. Pikkuinen yksiö oli kuitenkin ollut minun kotini viisi ja puoli vuotta. Se oli ollut minun ensimmäinen oma kotini. Monien myrskyjen ja epävarmuuksien jälkeen myös Jyväskylästä oli tullut todellinen koti. Nyt edessä kuitenkin oli uuden asunnon etsiminen pääkaupunkiseudulta. Asunnon löytäminen ei ollutkaan niin helppo tehtävä kuin olin ennakkoon kuvitellut. Vielä elokuun loppupuolella olin vailla kotia. Stressi oli jälleen valtava, kun yritin samanaikaisesti löytää uuden kodin ja sopeutua työhön, jota en kokenut hallitsevani riittävän hyvin.

Lopulta uusi koti löytyi, ja olen siihen pikkupuutteista huolimatta erittäin tyytyväinen. Pitkästä aikaa kaikki on hyvin. Pikku hiljaa stressi työstä alkaa vähentyä ja nukun taas ainakin melkein normaaleja yöunia. Elämä on mallillaan. Arkirutiinit hakevat vielä rytmiään, mutta pikku hiljaa nekin alkavat löytää tahtiaan. Ajan kanssa asuntokin varmasti alkaa tuntua todelliselta kodilta. Ehkä sitten, kun muutto on aivan valmis ja jokainen tavara on löytänyt luonnollisen paikkansa.

Olen viimeisen 11 kuukauden aikana kokenut valtavan määrän stressiä ja väsymystä. Olen itkenyt enemmän kuin aikoihin. Stressin kanssa oppii kuitenkin elämään. Stressin avulla voi myös oppia. Minä olen ainakin oppinut sen, että en minä murru, vaikka mikä olisi. Saatan väsyä ja kokea, että romahdan, mutta silti jaksan aina vielä vähän. Lopulta tulee kuitenkin aina hetki, jolloin saan luvan kanssa väsähtää. Tästä opista on ollut paljon hyötyä eläessäni läpi yhtä elämäni suurimmista myllerryksistä, siirtymää opiskelijasta vastuulliseksi aikuiseksi. Viime kevään aikana minusta on tullut todella vahva ihminen.

Samainen miesmurhe muistutti myös eräästä hölmöstä ilmiöstä, johon olen törmännyt ainakin kahdesti aiemmin. Osaisiko joku psykologiaan perehtynyt kertoa, miksi mieshuolten pohtimisen yhteydessä alan miettiä myös geometrisia ongelmia? Ovatko esimerkiksi tunteisiin ja matemaattiseen päättelyyn liittyvät aivoalueet yhteydessä toisiinsa? Viime yönä laskin kulmien kokoja, aiemmin olen pohtinut kasaan painettua suunnikkasta ja veistänyt mielessäni kuutiosta tetraedrin. Todella mielenkiintoista minusta.

Minä en usko, että asiat tapahtuisivat sattumalta. Jälkeenpäin ajateltuna olen puhunut polkupyöristä todella paljon viime viikkojen aikana. Huomattavasti enemmän kuin yleensä. Ensinnäkin kaksi ystävääni ostivat uudet pyörät pari viikkoa sitten. Toisen kanssa olin kaupassa auttamassa valinnassa. Toisen pyörä on todella hieno ja kallis, ja olen hänen kanssaan keskustellut varusteista ja osista, joita uuteen pyörään pitää ostaa. Puhetta on ollut muun muassa lukosta.

Pari viikkoa sitten toin toisen ystäväni vanhan pyörän talomme pyörävarastoon, jotta pikkusiskoni voi liikkua sillä, kun tulee käymään luonani. Enpä tiennyt tuolloin, että joudun lainaamaan uuttakin pyörää, koska omani on varastettu.

Loppukeväästä luulin, että pyörästäni on varastettu soittokello. Naureskelimme kaverien kanssa, että kaikkea varkaatkin vievät. Lopulta selvisi kuitenkin, että kello oli vain hajonnut. Jäljelle jääneestä tapista tuli hyvä tunnusmerkki poliiseille.

Löysin myös vasta uudelleen kuntopyöräilyn ilon. Olen viime viikkoina käynyt useamman kerran pyörälenkillä. Tämän vuoksi ostin halvan pumpun, joka ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Isäni kävi lopulta pumppaamassa ilmaa pyöriin. Pyöräilyinnostukseni johti minut myös huomaamaan, että minulle on jäänyt kammo kaatumisesta viime syksynä ensimmäisillä liukkailla. Pyöräni lipesi alta melko jyrkässä mutkassa. Minun ei käynyt pahasti, mutta säikähdys oli suuri. Meni melko pitkään, ennen kuin pystyin unohtamaan tapahtuman. Kuluma farkkujen polvessa muistuttaa kaatumisesta.

Muistaakseni oli viime tiistai, kun olin lukitsemassa pyörääni talomme pyörätelineeseen ja talomme entinen talonmies tuli juttelemaan kanssani ja käski lukitsemaan pyörän kunnolla, koska pihasta on viety paljon pyöriä. Hän lupasi jäädä vahtimaan pyörääni. Seuraavana päivänä näin talonmiehen uudelleen ja hän sanoi, että oli käynyt puolen tunnin välein tarkistamassa, että pyörä on tallella. Tämä oli minusta huvittavaa. Perjantaiaamuna pyöräni oli viety. Enää ei huvittanut yhtään.

Mä rakastan sua...

Ja jokaisen nimen jälkeen itkin. Voi kun sanoisin näin heille myös oikeasti. Jo seuraavassa hetkessä se voi olla myöhäistä. En halua edes ajatella tuskan määrää silloin, jos en koskaan sanonut sitä heille ääneen

Mä rakastan sua...

Pian tämä kaikki kuitenkin unohtuu, enkä koskaan sano.

On hurjaa, miten syvälle tunteet ulottuvat ja kuinka vahva jälki koetusta tunteesta jää. Viikko sitten lauantaina oli todella kaunis aamu. Hieman seitsemän jälkeen kaupunkia hallitsi täydellinen rauha ja autius. Aurinko antoi merkkejä, että päivästä tulee lämmin. Kaupunki oli yhdessä niistä hahmoista, jollaisena pidän siitä eniten. Vain hyvin harvoin saan nähdä sen sellaisena, kuin tuona aamuna näin. Istuin kuskin lisäksi yksin paikallisbussissa ja tarkastelin kaupunkia.

Täydellistä hetkeä turmeli vain ahdistus, jota tunsin. Olin matkalla junalle. Juna vei minut paikkaan, jonne en halunnut. Kaunis autio kaupunki, aikainen kellonaika, linja-auto, paikka, jonne en halunnut mennä. Kaikki muistutti liikaa viime kesästä. Muistin kaikki riittämättömyyden ja huonouden tunteet, itkun ja stressin, joita koin samanlaisissa tilanteissa viime kesänä. Ahdisti todella.

Uskomatonta, kuinka syvältä yllättävät muistutukset edelleen kirpaisevat.